Kielipäätä hiekkarannalla

Seikkailin kaikki viimeöiset uneni hiekkarannalla. Osa niistä jäi paremmin mieleeni.
Olin menossa tietä pitkin rannalle vanhojen koulukavereiden kanssa ”muistelemaan menneitä”. Päälläni oli kukkamekko, kädessäni käsineet ja päässäni leveälierinen hattu. Huudahdin ”mes chers amies”, kiiruhdin suukottelemaan kaikkia poskelle ja sanoin vielä ”très bien, très bien”. Sitten arvelin helpottuneena, ettei minun varmaan tarvitse puhua enää yhtään ranskaa.
Rannalla keksin, että minulle on suotu epätavallinen lahja: jos joudun esittämään yleisön edessä improvisoituja lauluja, pystyn laulamaan niitä täydellisesti millä kielellä tahansa. Niinpä päädyin tilanteeseen, jossa minun piti laiturilta käsin laulaa puolityhjälle katsomolle italiankielinen iskelmä. Latelin typeriä sanoituksia, tähän tyyliin: ”Kävelen rantaan, tähän laiturille... Sataa vettä, tietenkin. Tuolla alhaalla räpiköi joku… antaa olla… hukkukoon sinne! Minun tuskani on suurempi! Valtameri täyttyy minun kyynelistäni… hopeinen kuu luo...” Tiesin laulavani täydellistä italiaa, mutta en välittänyt. Arvelin, ettei yleisössä kuitenkaan kukaan sitä voi tietää tai ymmärtää, mutta hullusti kävi. Yleisössä olikin italialainen mies, joka tuli juttelemaan minulle esitykseni jälkeen. Enhän minä osannut jutella hänelle takaisin mitään, vaikka jostain syystä ymmärsinkin hänen kysymyksensä.

Tapettu mato

Ihmettelin lapseni kanssa pientä matoa, joka kiemurteli rantahietikolla. Äkkiä jostain tuli mustaan teepaitaan pukeutunut mies, joka sanoi, että tuollainen mato pitää tappaa. Mato oli pienessä laatikossa ja sanoi pelokkaalla, itkuisella ihmisen äänellä "minua pelottaa, minä haluan mennä kotiin". En ymmärtänyt mitä pahaa mato oli tehnyt, mutta teepaitamies rusensi sen julmasti. Minulle tuli tukahduttavan paha olo.

Surku lomailee ja uinuu hotellissa.

Armaaseen synnyinkaupunkiini rakennettiin suuren suuria rakennuksia. Ne olivat kuulema Japanin, Yhdysvaltain, Brasilian ja Espanjan suurlähetystöjen uudet rakennukset. Kaikkien tunnuksina oli paikallisia kielisoittimia. Myös mökkinukkumista on tullut harrastettua, mutta kömpelö nettiyhteys ja muut olosuhteet eivät ole suosineet aktiivista blogistelua.

Minä ja papukaijani (eli lisää laiminlyötyjä asioita)

Surku Savolainen vietti juhannusta mökkivieraana ja näki erinäisiä unenpätkiä. Yhdessä unessa olin vanhan kouluruokalan vessassa, ja minun piti tilata putkimies, sillä viemärin oli tukkinut jokin paksu, musta, limainen mömmö. Vessan katosta roikkui pienehkö lintuhäkki, jonka sisällä oli ararauna. Se keskusteli sujuvasti putkimiehen kanssa. Ymmärsin äkkiä, että lintu oli oikeastaan minun oma lemmikkipapukaijani, jota olin hoitanut huonosti ja väärin: tunkenut liian pieneen häkkiin ja unohtanut pitkiksi ajoiksi yksin. Siitä huolimatta lintu vaikutti älykkäältä, rauhalliselta ja osaansa tyytyvältä. Minä päästin sen häkistä ulos ja otin mukaani, sillä olin menossa naamiaisiin ja halusin pukeutua merirosvoksi, jolla on papukaija olkapäällään. Sanoin papukaijalle "hilut kinttuihin" ja se toisti perässä alistuneella äänellä: "hilut kinttuihin". Tunsin taas kauheaa syyllisyyttä, sillä papukaijojahan ei saisi sitoa jaloistaan, mutta pelkäsin, että se muuten karkaa kokonaan minun luotani.

Leninin kissa ja Stalinin kissa

Löysin itse maalaamiani tauluja, jotka olin unohtanut. Kahden nimet olivat Leninin kissa ja Stalinin kissa. Leninin kissa oli keinutuolissa istuva hahmo, jolla oli ihmisen vartalo, kissan pää ja robotin käsi. Tausta koostui punaisista ja sinisistä ympyröistä ja neliöistä. En jaksa yrittää piirtää sitä.

Laiminlyötyjä asioita

Isäni hautajaisista on jo yli kymmenen vuotta. Unessa minulle kuitenkin selvitettiin, että oikeasti hän onkin elossa ja vuodepotilaana eräänlaisessa hoitokodissa. Nyt hänen aikansa sielläkin oli käymässä loppuun.
Minä olin äitini ja lapseni kanssa ”lapsuuteni mummolassa” ja olin syvästi järkyttynyt. Tunsin syyllisyyttä siitä, että en ollut hautajaisten jälkeen käynyt kertaakaan katsomassa isääni, eikä tämä ollut koskaan saanut tavata omaa lapsenlastaan. Minulle selitettiin, ettei isäni ole entisellään. Hän ei enää ole leppoisa ja hauska… öööh… seuramies, vaan sulkeutunut, puhumaton ja kivulloinen. Minä itkin epätoivoisen lapsen itkua ja vakuutin, että ihan varmasti hän ilahtuu, jos menemme sinne ja ihan varmasti liikuttuu, jos minä ja lapseni laulamme hänelle. Sanoin niinkin, että vaikka hän nyt tekikin kuolemaa, se ei haittaa, koska hautajaiset on hoidettu jo etukäteen, joten kestäisin sen kyllä.
Satoi kaatamalla vettä. Pihalla oli ruostunut auto (isin vanha auto!), josta puuttuivat kokonaan ovet ja renkaat. Onneksi auto ei ole ajokunnossa, ajattelin, muuten olisin lähtenyt matkaan sillä ilman ajokorttia. Tunnelma oli masentava, mutta otin pilkullisen sateenvarjon ja läksin kävelemään juna-asemalle.

Tämä uni ei kerro taideopiskelijoista

Eräs menneen ajan opiskelututtavuus oli päässyt opiskelemaan "noitakouluun" ja vei minut tutustumiskäynnille. Ihmettelin itsekseni, kuinka Suomessa voidaan julkisin varoin tukea mokomaa huuhaata. Opiskelijat olivat hassun näköisiä ja oudosti käyttäytyviä hippejä. Oppilaitoksen aula oli koristeltu jännittävillä taideteoksilla. Erityisesti mieleeni jäivät katiskaverkosta tehdyt veistokset, jotka muistuttivat jättiläismäisiä, kirkkaan keltaiseksi maalattuja koralleja, joihin oli liimattu pieniä pyöreitä peilejä. Kaikki oli tavallaan hyvin viehättävää, mutta koomista, koska opiskelijat itse tuntuivat ottavan kaiken kovin vakavissaan ja uskoivat olevansa oikeasti noitia.
Oppaani vei minut kellarikerroksessa sijaitsevaan vessaan, jossa ehtaa magiaa tapahtui. Siirryimme mystisesti hajuvesipullojen avustuksella vanhalle hautausmaalle, joka oli varsin kliseisen näköinen paikka. Tässä vaiheessa oivalsin näkeväni unta, mutta en jaksanut välittää asiasta, koska muuten oli niin jännää. Tästä eteenpäin uni kuitenkin meni taas niin sekavaksi, että lopputapahtumia on mahdotonta selittää.
Kun sitten "heräsin", huomasin olevani äitini kotona alasti sohvalla ja pihalla hiippaili poliisi, jonka tiesin etsivän minua. En tosin tiedä, mihin rikokseen olin syyllistynyt.

Joskus sikari on vain patonki

Viimeöinen uneni oli jälleen kerran visuaalisesti huikean yksityiskohtainen (kutsun näitä teräväpiirtouniksi), mutta tarinaltaan ja tapahtumiltaan monimutkainen, järjettömästi etenevä, aikajärjestystä rikkova ja vaikeasti selostettava. Uni oli kuitenkin täynnä kohtalaisen mielenkiintoisia yksityiskohtia, jotka tuottaisivat iloa freudilaiseen tulkintaan mieltyneille.
Katselin tietokoneen ruudulta tekemääni kömpelöä animaatioelokuvaa (taas!), jonka pääosassa seikkaili uimahousuihin pukeutunut mies. Elokuvan alussa hän hankki torilta siemenpussin, jossa luki ”siemenpapuja”… myöhemmässä vaiheessa hän yritti kylvää taikasiemeniä uima-altaaseen ja lopuksi hän päätyi hurjaa vauhtia etenevään junaan, joka lopussa räjähti. Hänen viimeinen repliikkinsä oli ”siemenpapuja, pyh!”. Toisaalla unessa eräs työkaverihenkilö toi tarjolle isoja, valtavan suuriksi paisuneita patonkeja. Minulla oli pääsykoe kesken, mutta patongit näyttivät niin houkuttelevilta, että pidin tauon. Yksi patonki oli ulkonäöltään kuin jättiläiskokoinen sikari.
Unessa oli hyvin paljon kaikenlaista muutakin, jota en edes viitsi yrittää kirjoittaa. Aamulla olisin mielelläni jatkanut unia, koska olin niin hyvässä ”unennäkövireessä”.

Puukolla

16-vuotias tyttäreni (joka ei ollut tosielämän lapseni isoksi kasvaneena, vaan joku toinen) oli muuttanut asumaan opiskelija-asuntolaan ja tappanut puukolla 8-vuotiaan lapsen. Olimme menossa hakemaan häntä autolla kotiin, vaikka tiedossa oli, että poliisit tulisivat pian noutamaan hänet syytettynä murhasta. Tytär muistutti ulkonäöltään hieman entistä kämppistäni. Hän vaikutti ylimieliseltä eikä ainakaan tuntunut katuvan tekoaan. Tunnelma oli jännittynyt.
Menimme ”kotiimme”, joka oli oikeastaan lapsuuskotini naapuritalo. Istuin olohuoneen sohvalla ja tytär teki keittiön puolella makaronilaatikkoa. Pelkäsin häntä hieman, yritin vältellä juttelemista ja lähinnä odotin, että poliisit pian tulisivat ja veisivät hänet pois. Hän kutsui minut syömään. Hän selitti jotain, että tuo puukotettu lapsi oli sekaantunut johonkin hämärään uskonnolliseen jengiin eikä häntä olisi voinut pelastaa.
Herätyskello herätti. Miksi ihmeessa se näin lauantaiaamuna herättää, ihmettelin minä. Eikä se sitten mikään lauantai ollutkaan. Pyh.

Arvostele mun illallinen

Mä olin mun miehen kanssa autoajelulla läpi tiuhaan rakennetun asuma-alueen. Siellä oli paljon palaneita taloja, tai taloja, joiden katto oli palanut. Rakenteilla oli uusia taloja, joista osa rakennettiin palaneiden talojen pohjille. Menimme sisään yhteen tällaiseen rakennukseen, joka oli juuri valmistunut. Talossa asui mies, jolla oli pieni, hassu parta ja isot silmälasit. Ulkonäöltään hän muistutti erästä henkilöä, joka on monesti samassa bussissa minun kanssani, mutta jonka kanssa olen tuskin koskaan puhunut.
Sisällä kuvattiin televisio-ohjelmaa, jonka idea oli simppelisti se, että mies kokkaa monen ruokalajin illallisen tuntemattomalle naiselle tarkoituksenaan hurmata hänet. Mies olikin jo työn touhussa ja selosti tekemisiään. Mies vaikutti olevan ääriään myöten täynnä itseään ja ylisti omia ruokiaan ylitsevuotavasti. Lisäksi hän mollasi muita ihmisiä (erityisesti naisia) ja kehui pientä koiraansa, joka ”osaa haistaa uhkaavat tulipalot kilometrien päästä jo ennen kuin ne ovat syttyneet”. Erääseen ruokalajiin tuli öljyssä ja hunajassa paistettuja avokadokuutioita ja pinjansiemeniä, eikä ”maailmassa voi olla mitään parempaa”.
Sitten tuli arvioinnin aika. Naisen piti arvioida asteikolla yhdestä kuuteen, kuinka hyvin mies oli onnistunut. Naisen oli pakko myöntää, että ruoka oli herkullista, mutta mies oli vastenmielinen. Pisteet annettiin mekaanisen nuken avulla. Kun nainen väänsi nuken selässä olevaa kampea, nukke nosti pystyyn yhden sormen. Kädessä olisi ollut kuusi sormea.

Olipahan nerokasta

Mää nukuin viime yönä vähän ja huonosti, mutta sitten kun nukuin, niin unessa suunnittelin sellaisen talon, jossa lapsen makuuhuoneen ja vanhempien makuuhuoneen välisessä seinässä oli kaksi pyöreää reikää niin, että semmoisen kautta voi sitten ottaa kädestä kiinni tai silitellä.