Uuden kodin lähellä oli avoin tila, kuin jokin teatterin katsomo.
Katsomon edustalla oli pöytä ja taidetarvikekauppa, näitäkään ei ollut katettu
mitenkään. Siellä järjestettiin taideopetusta ja minä osallistuin sinne. Istahdin pöytään ja
vastapäätäni istui eräs mies, jonka tunsin, mutta en kuitenkaan tiedä kuka hän
oli. Tavallaan hän oli yhdistelmä useampia tuntemiani henkilöitä. Voisin sanoa,
että hän oli yhdistelmä useamman tuntemani henkilön minua miellytäviä piirteitä,
ja minä olin hyvin iloinen, että hän istui siihen. Hän selitti, että hänellä on
jotain kallista ja ihmeellistä vesiväripaperia, jota minun täytyisi
ehdottomasti kokeilla.
Minä huomasin vuosiluvusta, että oli vuosi 1992.
Laskeskelin, että olin 11-vuotias (sekin meni väärin, sillä en oikeasti ollut
sen ikäinen vuonna 1992). Vaikka kehoni oli 11-vuotiaan, tunsin muuten olevani
nykyinen minä. Selostin tuolle miellyttävälle miehelle, että ”ajattele nyt, minä
olen ihan pikkukakara”. Minusta se oli hyvin huvittavaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jätä kommenttisi